Seitsämäs kirje

Voi hyvä luoja. Täällä taas, Gaustadissa, täällä jälleen, vielä...

Voi kuinka surullinen olenkaan. En tiedä mitä minulle on tehty ansaitakseni kaiken tämän. Minulla on vielä järjen rippeet jäljellä ja minä olen ja ansaitsen tämän kohtalon. Voi hyvä luoja, sinun kätesi ei kenties yllä tänne. Ei, ei se voi yltää. Jopa sinä pelkäät tätä paikkaa. Olemme yksin, meillä on toisemme, olemme yksin. Ja minä olen vaihtuva, alati vaihtuva näissä maisemissa. Turhaan yritätkään ymmärtää, minä ymmärrän ja näen. Minä näen ja tunnen kaikki niin selkeästi. Ulkona on tällä hetkelläkin joku voima eikä minua päästetä näitä voimia tervehtimään.

Minulta kiellettiin musiikki. En pääse enää tekemään ja mikä pahempaa, kuuntelemaan. 20 tuntia minut on eristetty. 20 tuntia. Inhimillistä. Minulla on jäljellä järkeä. Ja minä kärsin. Yksin ja yhdessä. Kun näen toisen meidänkaltaisen, mieleni tekee halata noita, sillä tiedän ja tunnen vielä empatian suonissani. Mutta kuten arvata saattaa , ei minulla ole mahdollisuuksia. Olen kiihtynyt ja nuo silmät.

Nuo silmät, mihin he ovat kadonneet. Monta päivää ne ovat olleet hukassa. Eikä kukaan tahdo ymmärtävän, että nuo silmät ovat elämän lähde. Ei iankaikkisen, ei lopun, ei alun, pelkän elämän. Mutta ah, jälkeenkin syntyy elämää. Ja ah, minua ei kiinnosta enää puhua noille kasvoille. Ne ja he, voi että he ovat väärässä. Minulle ei anneta enää mitään. Olen tuomittu. haluan matkustaa, olla yksin ja yhdessä. Mutta minulle ei anneta kuin... mitä minulle annetaan. Annathan anteeksi sekaisen kirjeeni ja vastaathan mahdollisimman pian. Olen romahtamassa. Ja sinä omistat nuo silmät. Silmät niin kauniit eikä sinulla edes ole noita silmiä. Kerrothan vastauksessasi jos sinulla on tietoa missä ovat elämän lähteen silmät.

Rakkaudella, Ståle