1

On huojentavaa tietää että ei ole yksin. Mutta miksi se vaatii jotain.

Näissä kahdessa lauseessa tiiviistyy aika hyvin jatkuva sota jota käyn kuilussani. Kuilu on musta, enkä voi erottaa itseäni pimeydestä. Kuilun suu on pieni, mutta pohjalle päästyäni alan pikkuhiljaa ajattelemaan, että en löydä seinämää enää pitkään aikaan.

Eikä sinne kukaan minussa edes halua. Olen ollut siinä seinämän kosketuksessa aina siitä asti kun sorruin vastustamaan elämää. Mutta miten voi olla mahdollista, että pudotukseni toi minut seinämää pitkin pohjalle. Pelko. Pelko! Tottakai pelko. Minulla on seinämä. Se seinämä ei anna periksi. Ei! Olen palannut jälleen seinämän kosketukseen ylpeydessäni itsenäisyydestäni.

Mutta mitä siellä ylhäällä tapahtuu? Onko siellä ketään? Turhamaisuutta universumin kokoisen kuilun pohjalla. Vihaan turhamaisuutta yli kaiken!